Vietän tänään syntymäpäiviäni. Se pistää mietteliääksi.
Blogeista luetaan elämän pintaraapaisuja ja kauniita asioita. Nyt tuntuu että täytyy raapaista syvemmältä.
Elämä. Välillä se potkii päähän, antaa kierrepotkun mahaan tai antaa kunnon lintsarin poskelle.
Tapaat miehen ja pistetään hynttyyt yhteen. Sitten sitä miettii, että kai tässä voisi naimisiinkin mennä. Naimisiinmenon jälkeen tuumii, että kai niitä lapsiakin voisi tehdä. Ollaan onnekkaita, ja lapsiakin suodaan. Kaksin kappalein.
Vauva-arki sitten iskee satasen vauhtia päin naamaa. Vauva vaan huutaa ja huutaa. Taitaa olla jotain synnytyksenjälkeistä masennustakin, mutta ei sitä osaa itse diagnosoida. Kaikkia väsyttää.
Sitten alkaa todellinen huomiotta jättäminen. Ei keskustella enää mistään. Kaikilla on tunteet niin lukossa että loppujen lopuksi huomaat, että sinua ei kutsuta enää edes ruokapöytään.
Mutta ajattelee vain, että kestettävä on. Naimisiin kun on menty ja on nuo pienet lapsetkin.
Vuosien jälkeen heräät kuin horroksesta. Ei tälläistä enää vaan kestä.
Teet rankan päätöksen avioerosta ja alat hommaamaan uutta asuntoa.
Asunto löytyykin ja muuttokamat kannetaan sisään.
Tuntuu että kävikin ihan mieletön flaksi, uusi rakkauskin löytyy, kuin ihan vahingossa.
Arki alkaa. Ero lapsista tuntuukin todella raskaalta, vaikka ajatteli että nythän tässä olisi mahdollisuus vähän huilia. Uusi rakkauskin muuttuu täysin kylmäksi sinua kohtaan.
Huomaat että istut iltaisin sohvalla ja vaan itket. Onko tämä alakuloa vai jotain vakavempaa? Käyt lääkärissä ja saat masennus-diagnoosin ja mielialalääkkeet lätkäistään käteen. Ota näitä. Käy nyt vähän puhumassa työpsykologille.
Sitten uusi rakkauskaan ei halua jatkaa. Luikkii takaisin vanhaan kotiinsa. Olo on täysin hyljätty, hyväksikäytetty ja kelvoton. Olenko mä näin kauhea ettei kukaan minua kestä? Ei ne lapsetkaan varmaan mua rakasta?
![]()
Töistä saavut tyhjään kotiin. Lasten kengät lojuu eteisessä ja lelut lastenhuoneen lattialla. Niillä ei kukaan leiki. Seinätkin tuntuu huutavan että oletpas sinäkin niin kelvoton.
Ikävä lapsia että sydänalasta repii, mutta tiedät että palatakaan ei voi.
Nuuhkit iltaisin vieruskaverin tyynyä, jossa joskus joku oli. Heräät aamuyön tunteina ja tuijotat kattoon. Ajatukset pyörii ja pyörii.
Mutta jossain kohtaa pitää saada ajatuksesta kiinni, että hei, tästä selvitään. Päivä kerrallaan.
Se kadotettu vahvuus on siellä jossain piilossa sisällä, täytyy vain houkutella se ulos.
Kännykkä piippaa. Tekstiviesti kertoo että voiskos lapset tulla syntymäpäiväkahville.
Ihanaa, onhan mulle ne kullannuput. Niiden takia on jaksettava.
Blogeista luetaan elämän pintaraapaisuja ja kauniita asioita. Nyt tuntuu että täytyy raapaista syvemmältä.
Elämä. Välillä se potkii päähän, antaa kierrepotkun mahaan tai antaa kunnon lintsarin poskelle.
Tapaat miehen ja pistetään hynttyyt yhteen. Sitten sitä miettii, että kai tässä voisi naimisiinkin mennä. Naimisiinmenon jälkeen tuumii, että kai niitä lapsiakin voisi tehdä. Ollaan onnekkaita, ja lapsiakin suodaan. Kaksin kappalein.
Vauva-arki sitten iskee satasen vauhtia päin naamaa. Vauva vaan huutaa ja huutaa. Taitaa olla jotain synnytyksenjälkeistä masennustakin, mutta ei sitä osaa itse diagnosoida. Kaikkia väsyttää.
Sitten alkaa todellinen huomiotta jättäminen. Ei keskustella enää mistään. Kaikilla on tunteet niin lukossa että loppujen lopuksi huomaat, että sinua ei kutsuta enää edes ruokapöytään.
Mutta ajattelee vain, että kestettävä on. Naimisiin kun on menty ja on nuo pienet lapsetkin.
Vuosien jälkeen heräät kuin horroksesta. Ei tälläistä enää vaan kestä.
Teet rankan päätöksen avioerosta ja alat hommaamaan uutta asuntoa.
Asunto löytyykin ja muuttokamat kannetaan sisään.
Tuntuu että kävikin ihan mieletön flaksi, uusi rakkauskin löytyy, kuin ihan vahingossa.
Arki alkaa. Ero lapsista tuntuukin todella raskaalta, vaikka ajatteli että nythän tässä olisi mahdollisuus vähän huilia. Uusi rakkauskin muuttuu täysin kylmäksi sinua kohtaan.
Huomaat että istut iltaisin sohvalla ja vaan itket. Onko tämä alakuloa vai jotain vakavempaa? Käyt lääkärissä ja saat masennus-diagnoosin ja mielialalääkkeet lätkäistään käteen. Ota näitä. Käy nyt vähän puhumassa työpsykologille.
Sitten uusi rakkauskaan ei halua jatkaa. Luikkii takaisin vanhaan kotiinsa. Olo on täysin hyljätty, hyväksikäytetty ja kelvoton. Olenko mä näin kauhea ettei kukaan minua kestä? Ei ne lapsetkaan varmaan mua rakasta?
Töistä saavut tyhjään kotiin. Lasten kengät lojuu eteisessä ja lelut lastenhuoneen lattialla. Niillä ei kukaan leiki. Seinätkin tuntuu huutavan että oletpas sinäkin niin kelvoton.
Ikävä lapsia että sydänalasta repii, mutta tiedät että palatakaan ei voi.
Nuuhkit iltaisin vieruskaverin tyynyä, jossa joskus joku oli. Heräät aamuyön tunteina ja tuijotat kattoon. Ajatukset pyörii ja pyörii.
Mutta jossain kohtaa pitää saada ajatuksesta kiinni, että hei, tästä selvitään. Päivä kerrallaan.
Se kadotettu vahvuus on siellä jossain piilossa sisällä, täytyy vain houkutella se ulos.
Kännykkä piippaa. Tekstiviesti kertoo että voiskos lapset tulla syntymäpäiväkahville.
Ihanaa, onhan mulle ne kullannuput. Niiden takia on jaksettava.